...
...
Katsoin syvälle Rileynan kylmään katseeseen, vaistosin todella vihan. -M-mä, jätä mut rauhaan! huusin ja paiskasin oven tämän silmien edestä. En tahtonut nähdä niitä silmiä, en sitä naamaa, en mitään mikä muistutti tämän kylmästä ja julmasta luonteesta. -Mä en oo mitään velkaa sulle! kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Mä pelkäsin, mä todella pelkäsin. Mua pelotti,että se tunkeutuu mun kotiin ja vie multa kaikkein tärkeimmän aarteen, Ramonan. Koska se tietäis, että sen ottaminen multa pois sattuis mua kaikista eniten.
Nojasin oveen ja kyyristyin maahan. Yritin niellä lohduttomat pelon kyyneleet, mutta se ei tuntunut onnistuvan. En uskaltanut siirtyä pois oven tieltä , kuvittelin Rileynan yrittävän päästä sisälle. Puristin kädelläni oven kahvaa ja avasin oven.
Näin vain pelkän yön sinisen, tähdettömän taivaan.
...
Hätkähdin, Ramona itki sängyssään, oliko se sittenkin vain unta?
Yritin vaivalloisesti nousta ylös,huh... se oli vain painajainen.
Siitä oli kulunut jo kolme vuotta, kun Rileyna oli tullut pyytämään rahojaan takaisin
Näen siitä edelleen painajaisia. Sitä asiaa ei ollut helppo käsitellä.
Muutimme kaksi viikkoa sitten Rickyn kanssa yhteen ...
Sain myös vakinaisen työpaikan suunnittelijana. Työ vei paljon aikaa, mutta palkka oli hyvää ja työkaveritkin olivat mukavia.
Kaikki tuntui olevan nyt hyvin. Vanhempani maksoivat Rileynalle Frankien aiheuttamat velat, mutta eivät ole sen jälkeen pitäneet yhteyttä ... heh, pettyivät varmaan muhun toden teolla.
...
-Mun vuoro mennä, Ricky käänsi kylkeään. -Eihän se oo enää mikään vauva, annetaan sen olla, hymyilin viekkaasti.
-Sori, mulla on huomenna raskas työvuoro, Ricky sanoi välttelevästi.
...
-Mmm, mä näin taas sen saman painajaisen, totesin kylmästi. -Minkä painajaisen?
-No sen missä Riley yrittää viedä Ramonan, tiuskaisin. -Huoh, Ricky haukotteli. -Älä välitä niistä. Muista, mä oon tässä sun vieressäs.
-Mmm ... öitä.
-Öitä.
ja sammutin valot.
...
Ulkona satoi kaatamalla. Talo oli vieläkin täynnä muuttolaatikoita ja ylimääräistä tilaa.
Aika tuntui menevän liian nopeasti. Ramonakin täyttäisi jo pian neljä.
Toisaalta tuntui mahtavalta, että mä ja Ricky päädyttiin yhteen niin nopeasti. Ei se ollut vielä lapsiakaan kinunnut, olihan meillä Ramona.
Toisaalta taas toivoin isoa perhettä, avioliittoa ja lapsia mahdollisimman pian. Toisaalta taas en, ajatus tuntui kuvottavalta. Oltiinhan me kuitenkin vielä nuoria, vasta vähän yli kahdenkymmenen. Ehkä hosuin vähän liikaa.
Hörppäsin kahvikupistani ja katsoin ulkona putoilevia raskaan näköisiä sadepisaroita. -Frankie? katsoin kadun vierestä kävelevää miestä. Meinasin tukehtua.
¨Ei se voi olla ...¨ yritin uskotella itselleni. Tunsin kuin ympäristöni olisi muuttunut. Juuri silloin kun kaikki olisi ollut hyvin ...
Frankie ...
...
Olimme purkaneet koko päivän muuttolaatikkoja pois pihalta. Muutto oli ollut tavallistakin raskaampi, eikä kaikkia tilattuja huonekalujakaan ollut vielä saapunut. Vessan ja olohuoneenkin remontti oli vielä täysin kesken. Yritin tehdä spagettia päivälliseksi, mutta meni sekin puihin.
-Äh, jääkaappi on melkein tyhjä. - Täällä on ainoastaan tuoremehua ja tomaattimurskaa, Ricky manasi.
Ramona oli syönyt lautasensa kiltisti tyhjäksi. -Eikä taasko se on tyhjä? sähän kävit toissapäivänä kaupassa! ärähdin.
...
Mä vihasin syysiltoja, koleaa ilmaa, sitä kosteutta ... uhh
Sateenvarjokin jäi kotiin. -Pahus! ...
...
-Miten sä kehtaat palata takasin tänne, heti sen jälkeen kun meijän lapsi on syntyny. Tajuuksä miten.. miten ... argghh!
Kommentit